Petsamolaiset

" Ei ollut vaihtoehtoa. Oli lähdettävä, oli sopuduttava uuteen, löydettävä omat juurensa elämän evakkotaipaleella. Tässä herkässä ja syvällisessä kertomuksessa aukeaa pohjoisen naisen todellisuus. Piirtyy mieleenpainuva kuva Saarasta, joka urheasti elää omaa aikaansa, naisen ja äidin osaa tunturien takana itsenäisten mahdollisuuksien tuolla puolen."

Kirjan alussa Saara on lapsi. Saara kulkee äidin mukana koti - ja pihatöissä. Saara leikkii omia leikkejään milloin pirtin lattialla, milloin kaivon takana. Äiti on aina lähellä, äiti on lempeä. Äidin olkavarteen on ihana painautua, äidin kanssa on ihana jutella. Äidillä on kainalossa pikkuveli.
Miehet ovat sodassa. Niin myös Saaran isä.
Huoli miehistä jäytää koko kylää, mutta toivo ei sammu koskaan. Ja niin tulee Saaran isäkin sodasta lomille. Ja monta kertaa tuleekin, pirtti täyttyy pikkuhiljaa lapsista. Saara vanhimpana auttaa äitiä minkä voi ja osaa.
Ja niin tulee päivä jolloin on lähdettävä. Ei auta. Jää haravat puun runkoon nojaamaan, vastat saunan kattoon roikkumaan ja pyykit narulle. Jää lasten talvivaatteet komeroon ja sydän, sydän jäi siihen kotipellon laitaan odottamaan takaisiin paluuta. Koti.

"Suomi - neito näytti nyt kuin korttiannoksilla eläneeltä; kapeampi oli entisestään. Oli viillelty viipaleita kyljistä, aimo kimpale kevennetty hameenhelmaa ja toinen käsivarsi kokonaan riipaistu pois."
"Ja väkeä lappoi uusien rajojen takaa,aikatauluttomat evakkojunat purkivat sisuksistaan loputtoman määrän nuutuneita matkalaisia, nyytit käsissään, lapsilaumat ympärillä. Äkeissään olivat ihmiset. Mitä noista nyt tänne purettiin, olihan Suomenmaassa kyliä. Mitä lienevät koko evakot. Kolttia ja lappalaisia, lipeväkielisiä karjalaisia. Siivottomia eläjiä, poronpurijoita."
Kerjuulle oli lähdettävä.
Niin Saarakin matkaa äitinsä ja pikkuveljiensä kanssa ovelle kysymään, josko saisi makuupaikan. Edes talven yli. Vähempikin riittäisi.
On nieltävä ylpeytensä, seisottava pää pystyssä. Silloinkin, kun vastaus on ei, vaikka Saarakin, vaikka lapsi on, näkee että tilaa olisi. Ei kelvannut edes äidin raha.
Ja niin tulee tuttu mies ja vien Saaran äitineen ja veljineen kotiinsa. Pirtti on pieni ja ahdas ja talon omatkin lapset siellä könyävät. Mutta hyvin mahtuu. Ja sopu sijaa antaa.
Lapset sairastavat koko pitkän talven kukin vuorollaan. Kurkkumätä.
Kun Saara vähän toipui, otti mummo hänet mukaansa taas kerjuulle. Josko maitoa saisi ostaa. Enhän mie iliman, on miulla rahhaa. Isättömät lapset juoksee pihalla, josko tytönkin saisi terveeksi. Mutta ei, ei kelvannut mummonkaan raha. Mummo ja Saara itkivät kotimatkan yhdessä.
Ja niin osoitettiin paikka. Tämä on teijän, tähän saatte rakentaa. Ja isähän rakensi.
Maaperä oli karua. Omin käsin raivasi ja raastoi.
Metsäkin vierasta, ei riistalintuja. Jäniksestäkin vain jäljet ja hirvestä kalutut lepänvesat.
Mutta niin nousee talo. Myöhemmin voi laajentaa.
Peltojakin jo suunnitellaan, tulevat kyliltä koneineen jängän kimppuun. Leimaajatkin käyvät metsässä. Savottaan päästään ensi talvena jo kaksissa miehin. Vanhimmalla pojalla viimeinen vuos koulua. Ehkäpä tämä tästä...
Pieniä sisaruksia tulee lisää ja Saara elää hetken huoletonta nuoren tytön elämää. Käy kylillä näytelmä kerhossa ja lukee tai kirjoittaa yömyöhät.
Kunnes äiti kuolee.
Saara on neljäntoista, kun hänen lapsuutensa loppuu.
Hänen on täytettävä äitinsä paikka. Kovin ovat suuret saapaat, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Saarasta tulee hiljainen, tiukka, työteliäs nainen.
Hän juoksee navetan, savotat, puut liiteristä. vedet kaivosta. Laittaa ruuat, nostaa potut. Hoitaa kaikki pienemmät sisarensa. Valvoo yöt pienten kanssa. Jos hän itkee, itkee hän salassa. Piilossa navetan suojassa. Nojaten karsinan pienaan, vasikan mäyhätessä hänen hiuksiaan. Vaihtoehtoja ei ollut.
Niin vierii vuodet. Saara hoitaa työt ja auttaapa naapuriakin hädän tullen. Koti alkaa tuntua kodilta. Tapaileepa hän naapurin poikaakin, Ristoa, joka lopulta Saaran pieniin päin laittaa. Ei ole pojasta vastuun kantajaksi. Siinä Saara poikansa hoitaa kuin sisaruksensakkin. Riston äiti sujauttaa tämän tästä Saaran käteen sukkaparin pojalle, Riston isä keikuttaa poikaa jalallaan aina käydessään. Saaran oma isä ei koskaan. Mokomakin tyärlunttu. Kenen kanssa lie losunnu. Poika kutsuu Saaraa Saaraksi.
Vanhimmat velipojat kasvavat jo miehiksi. Käyvät armeijan ja lähtevät omille teilleen. Yrittävät Saaraakin houkutella, mitä sie täällä? Viimeset Petsamolaiset kun kaatuu, tästä kyläpahasesta ei jää mittään jälelle. Nyt olis viisain lähteä. Kun vielä pääsee.
Mutta mihimpä Saara. Lapsineen. raihnaisine isineen.
Niin vain aika kiitävi ja lopulta Saarakin on lähdössä. Jakaa pienen omaisuutensa kyläläisille, jos joku vaikka vähän maksasikin. Naapurin emäntä saa parhaimman maton.
Isä ei kestä katsoa, kun omaisuus on levitelty pitkin pihaa. Kohta tulevat kyläläiset niitä penkomaan. Isä lähtee kävelylle. Tuo vanha ja kumara mies. Ei täytä hartiat enää paitaa, vaan löysänä päällä roikkuu. Kävelee mehtän reunaan ja siihen tuupertuu. Ei nouse enää. Ei näe koskaan enää rakasta Petsamoaan.
Ruotsi on Saarankin matkan pää. Velipoika on jo asunnon järjestänyt.
Ruotsi on toiveita täynnä, uusi alku. Työtäkin lupasivat.
Taloa Saara ei myy. Ompahan paikka mihin palata. Jos on tarvis.

Sota oli kuin Jäämeren kylmä aalto.
Se vei mennessään.
Kaipuu Petsamoon ei kuole koskaan.

Huih, kirja oli todella koskettava.
Siinä on minun tarinani, minun perintöni, jota en oikein osaa vaalia.
Tämä kirja kuitenkin herätti jälleen kaipuun sukujuuriini.

Niin joutui lähtemään minunkin mummoni Petsamosta. Pakkasi vähäisen omaisuutensa ja lapsensa. Isäni isä oli sodassa.
Evakko tie oli varmasti pitkä ja raskas. Tuolla evakkotiellä syntyi isäni.
Niin osoitettiin paikka heillekkin ja nousipa siihenkin talo.
Minun mummula. Meidän nykyinen kesämökki :)
Isäni isä sen rakensi. Kylän miehiä lie apunaan, kun ei omista vielä töihin ollut.
Koskaan vain ei talo tullut valmiiksi. Isäni isä kuoli isäni ollessa 11vuotias. Siihen loppui hänen lapsuutensa. Hänen oli vanhimpana poikana täytettävä isänsä saappaat. Vanhin siskoista oli jo lentänyt pesästään.
Helppoa tuskin oli mummullakaan, yksin lasten kanssa.
Niin se kului myös heidän aika ja lapset kasvoivat aikuisiksi.
Ruotsi myös houkutti mummuni lähtemään, kaksi aikuista poikaa mukanaan.
Aikansa siellä viihtyivät, mutta koti - ikävä vei vuosien saatossa voiton.
Mummu palasi kotiinsa ja asui siinä yksin kuolemaansa saakka.
Ja niin palasivatpa myös pojat perheineen. Suomeen.

Isäni tapasi Ruotsissa äitini, joka oli omien seikkailijensa kautta sinne päätynyt.
Minä synnyin Ruotsissa, mutta olen Suomalaisten vanhempieni
Suomalainen tytär.

Vietin suuren osan lapsuudestani mummulassa. Muistan mummun touhukkaana ja räväkkänä maalaisnaisena. Huivi päässä ja esiliina edessä. Laskisanko toisessa kädessä ja toisessa sylillinen halkoja. Aina menossa, aina tekemässä.
Illalla virkkaamassa, saunan päälle.
Muistan mummuni istumassa pirtin pöydän ääressä.
Katse suunnattuna tielle. Omissa maailmoissaan.
Ikäistään vanhemman näköinen, kurttuinen, laihtunut.
Harmaat, ohuet hiukset hapsottivat huivin alta...
Mitähän mummu mietti?
Kaipasiko hänkin Petsamoon?
Sitten mummu huokaisi syvään, huomasi minut ja sanoi,
keittämmä Marika kahvet, nousi vaivalloisesti.
Mitäpä minä kahvesta, mutta mummulla oli myös mehua...
Mummuni kuoli ollessani 11vuotias.
Minun ei tarvinut aikuistua.

Miellyttävä, mielenkiintoinen ja terve tutustuminen omiin juuriini.
Niin monta asiaa ymmärrän nyt paremmin...
En tiedä, sainko purettua kirjan korutonta henkeä tähän,
mutta yritystä oli.
Aiemmin en ole tehnyt kirjallisia postauksia,
mutta tämäpä olikin sen arvoinen.
Myös vaivan. Sillä tähänhän menikin tämä vapaa aamupäiväni,
jos nyt kuitenkin yrittäis vähän siivotakkin... :))